117. maailman surkeimpien esteratojen jälkeisiä mietteitä

Ensi alkuun - pahoittelen pitkää postaustaukoa, mutta aikaa ei ole riittänyt edes kymmeneksi minuutiksi blogin päivittämistä varten. Saa nähdä miten tuleva syksy nyt alkaa sujumaan, olen miettinyt nimittäin myös sitä, että muuttaisin blogin avoimeksi vain kutsutuille lukijoille. Silloin tutut ihmiset voisivat käydä kuitenkin lukemassa kuulumiset, kun ehdin ne tänne rustata :) Mutta ehkä saan vielä jostain lisää tunteja vuorokauteen niin ehdin avata koneen jatkossa useammin...toiveajattelua?

Tällä viikolla on ehtinyt tapahtua jo kaikenlaista, mutta menen suoraan tähän päivään eli Kalajoen venetsialaisiin, joissa hyppäsin nyt ensimmäisen kerran. Kokemus oli varsin....hmm mielenkiintoinen :D tai ehkä suoremmin sanottuna järkyttävä..

 vanhojen aikojen fiilistelyä - Armin kanssa Kalajoella helatorstaina 2011

Kisapaikalle saavuimme kerrankin todella hyvissä ajoin, itse olin silloin vielä aivan unessa ja minkäänlaista kisäjännitystä ei kyllä ollut tällä puolinukuksissa kulkevalla ratsastajalla. Ponikin olin tuttuun tapaansa hyvin lunki kaveri ja katseli vain vähän ympärilleen, että jaa tällainen paikka tällä kertaa.

Ensimmäinen luokka, 90cm, alkoi yhdeksältä ja ehdin verkata ponia ihan sopivasti ennen rataa. Aitojen sisässä Dani osoitti sitten taas todellista haluttomuutta eteenpäin liikkumisessa saati esteiden ylityksessä. Poni kielsi ensimmäiselle esteelle, josta päästiin kuitenkin toisella yrityksellä yli, mutta rämmityämme erittäin epäedustavasti kolme seuraavaa estettä Dani veti liinat kiinni vitosella ja hylkyhän siitä siis tuli. Radan jälkeen oli kyllä maailman epäonnistunein fiilis - niin epäonnistunut, että olin heittää hanskat tiskiin koko metrin hyppäämisestä.

Ennen toista luokkaa oli kuitenkin odotteluaikaa ja tapasin verkka-alueella Lipan eli meidän uuden valmentajan. Viime viikonloppunahan oli vasta ensimmäiset Lipan treenit, mutta Lippa siitä huolimatta halusi tietää tarkasti miten meillä meni ja tarjoutui auttamaan metrin verkassa. Verryttely sujui ihan hyvin kun kuuntelin valmentajan ohjeita (vaikka niin sujui 90cm verkkakin), mutta radasta ei sitten voikaan puhua hyvänä tai ylipäänsä oikeen minään, en selvinnyt nimittäin edes ensimmäisestä esteestä ylitse. Danille tuli jo radalle mennessä jokin pakitus päälle: "minähän en tuonne enään mene!" Koskaan aiemmin se ei ole yrittänyt temppuilla portilla. Minua oikeasti hävetti, miten huonosti ratsastin enkä onnistunut tänään kyllä yhtään missään. Vaikka yritän kaivella aina jotain positiivista suorituksista, kahden hylkäämisen jälkeen ei voi olla kuin totaalisen epäonnistunut ja kurja olo. :|

No, nyt Lippa ainakin näki mitä esteradalla tapahtuu ja ensi viikonloppuna päästäänkin jo ongelman kimppuun. Eipä tässä varmaan muuta lisättävää ole, kuin että nämä menivät minulta pahemmin penkin alle kuin mitkään aiemmat kisat ikinä. Tuntuu, että kisa kisalta homma vain huononee ja ponia ei kiinnosta hyppääminen pätkän vertaa :( Harmittaa, koska meillä kuitenkin sujuu kotona pääosin todella hyvin, mutta se ei paljon auta että kotona sujuu jos ei siellä kisaradalla yksinkertaisesti ratsasta tarpeeksi. Ja tiedän myös, että ponilla on kykyä hypätä näitä luokkia ja se on terve, joten kyse ei ole kuin minun taidoistani. Ehkä himppusen voin selitellä, että poni saattoi olla väsähtänyt aika rankasta viikosta ja saattahan vanhaa herraa rueta jo kisakenttien kierto vain yksinkertaisesti tympäisemään..?

Loppuun muutama ihana kuva ihan vain muistona viime vuosien niistä onnistuneemmista kisoista.

wrumm! voi miten hieno kisaponi Lilith ♥

 innoissaan?

 © Tarja Kiviranta

 

Tämmöisinä päivinä täytyy myöntää, että ikävä noita edellisiä karvaotuksia kyllä on :(

Pakko kai se on uskoa, että ei auta kuin jatkaa treeniä niin kyllä vielä joku päivä saavutan Danin luottamuksen. Tänään oli kisaratojen jälkeen enempi sellainen fiilis että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, mutta kyllä se taitaa olla parempi katsoa luottavaisin mielin eteenpäin ja kohdata tulevat haasteet pystypäin.