Olen jo jonkin aikaa ajatellut päästää Danin näppäimistön ääreen kertomaan meidän jostain tempauksesta ja mikä voisi olla siihen parempi hetki kuin ensimmäinen yhteinen kisapäivämme? :) Eipä siinä muuta kun päästetään Dani vauhtiin..
Hirnauskis!
Täällä kirjoittaa Dani, iloinen vaikkakin kisojen jäljiltä vähän väsynyt poniherra. Vihdoinkin pääsin itse kirjoittamaan teille tänne omalle sivulleni, kun aina tuo ihmiseni on saanut sanella tekstinsä!
No mutta asiaan. Tänään oli ihan erityinen päivä, huomasin sen jo aamulla kun ihmiseni ystävä kävi ruokkimassa ja viemässä minut pihalle. Häntä jännitti jokin jo silloin ja asia selvisi hieman myöhemmin, kun omistajani haki minut tavallista aiemmin sisään. Oli hiihtokisapäivä! Ystäväni Viivi oli myös hieman hämillään kaikesta touhotuksesta, mutta yhdessä me päätimme olla kuitenkin stressaamatta ja annoimme ihmisten pukea meidät tavattoman huolellisesti. Sain jopa karvaan kiillotusainetta ja oikeastaan minusta tuli tosi tyylikäs herrasmies tummansinisessä huovassa ja pinteleissä!
Tiesin jo mitä odottaa, kun ihmiseni sitten ohjasi minut hiihtäjä perässä alas peltoaukealle. Siellä kisarata oli odottamassa esteineen ja muine ihme härpäkkeineen. Tuttu rata oli aidattu oudolla lepattavalla nauhalla, jota minä vähän jännitin mutta voitin kuitenkin pelkoni. Enhän halunnut näyttää Viivin silmissä pelkurilta!
Hetken kisa-alueella pyörittyämme ratsastajani ohjasi minut sisään radalle. Käännöksissä oli kummallisia mustia renkaita, mutta ihmiseni ei antanut minun hidastaa vauhtia ja ohitin kummajaiset sitten kiltisti. Silloin radalla oli myös muita hevosia ja halusin vähän väliä katsella, olihan Viivi näköpiirissä. Hyppäsin myös omistajani pyytäessä muutaman esteen ja ratsastajani vaikutti hyvin tyytyväiseltä. Minua vain vähän harmitti, kun en saanut vielä laukata täysillä!
Hieman myöhemmin hiihtäjäni jäi minun kanssa radan ulkopuolelle ja oma ihmiseni meni Viivin taakse suksille. He olivat vähän aikaa ihan kolmestaan nauhojen sisäpuolella ja tammani laukkasi tosi lujaa! Ihme kyllä omistajani huusi radan alkupuolella, että vauhtia pitäisi lisätä, mutta olivat kaksijalkaiset silti ilmeisesti ihan tyytyväisiä. Kun Viivi sitten pääsi takaisin luokseni, selässä oleva Hanna lähti sen kanssa heti takaisin tallille.
Jäin ilman kavereita odottelemaan vuoroani, jonka hoksasin lähestyvän. Ratsastajatyttöni nousikin taas pian uudestaan selkään ja kävin joidenkin outojen kaverusten sekä parin tutun kanssa vielä reitillä pyörimässä. Hyppäsin myös gasellin tavoin hirvittävän heinäpaaliesteen, joka ainakin minun mittakaavassani oli tosi suuri! Omistajani ohjaili minua hetken, mutta kohta olin kuulema lämmennyt tarpeeksi (mitä se ikinä tarkoittaakaan) ja poistuin portille odottelemaan. Se vasta olikin pitkäveteistä hommaa, vaikka yllättävän pian ensimmäinen kaverus joutuikin radalle.
Kohtapuoliin kuuluttaja sanoi minun nimeni ja ihmiseni kehotti minut radalle. Minua ei kuitenkaan homma kiinnostanut enää tippaakaan ja lisäksi takapuoleni päälle oli liinoista tehty ärsyttävä solmu, josta hiihtäjä sitten roikkui. Sitä ei ole ollut aiemmin, mutta joku outo nainen kävi sanomassa, että semmoinen kannattaisi laittaa. Niimpä tyttöni sitten solmi vetoliinat yhteen. Minua ei olisi pätkääkään huvittanut laukata ja kun ratsastaja selässä antoi minulle sitten laukka-avut, päätin tehdä oikein kunnon yllätyksen ja heittää hänet jättipukeilla selästä! Harmikseni hän ei kuitenkaan tippunut ja yritin karistaa häntä uudestaan. Ensimmäinen este häämötti jo edessä ja ratsastajani komensi minua kovasti, että saisi minut ohjattua esteelle. Samassa tajusinkin, että olimme jo aloittaneet suorituksen ja päätin sitten luovuttaa ja jättää rodeo-esityksen myöhemmälle, kun muistin ihmiseni lupaamat porkkanat tallissa. Niinpä liitelin sulavasti ensimmäisen esteen yli ja kiihdytin vauhtia kohti seuraavia haasteita.
Hiihtäjä-ihminen pysyi pystyssä suorituksen ajan, vaikka hänen pitikin selviytyä kummallisista kumpareista, inhottavasti hidastavasta heinä-läjästä sekä isosta hyppyristä, jonka päällä hän liiteli melkein yhtä hienosti kuin minä hypätessäni esteitä! Minullakin siis riitti haasteita, kun ponnistelin puomien ja heinäpaalien yli. Koitin kuitenkin parhaani ja radan jälkeen sain ihmiseltäni taputuksia, vaikka hän hieman mutisikin alun temmellyksestäni. Mutta pitihän minun jotain jännää tehdä, eihän homma olisi muuten ollut alkuunkaan extremeä!
Sitten kun olin vihdoin tallissa, sain oikein jättisuuren ja makoisan porkkanan. Se oli oikein hyvää. Ihmiseni riisuttua minulta varusteet pääsin vielä tarhaan syömään heinää Viivin kanssa. Illalla, kun omistajani otti minut sisälle, näin kämppäni ovessa suuren keltaisen ruusukkeen. Se oli kai jokin palkinto ja kuulinkin ihmiseni puhuvan, että saavutimme kilpailuissa viidennen sijan. Varmaan sen kunniaksi sain vielä vähän lisää porkkanoita ja ihanaa melassia.
Etsin netistä kuvia, koska kuulin, että joku talli-ihminen olisi niitä ottanut. En kuitenkaan vielä löytänyt kuvia minusta kirmaamassa radalla, joten ihmiseni saa sitten lisätä niitä jokin toinen päivä.
Paljon kaurapusuja kaikille lukijoille!
Toivoo Dani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti