1. esittelyssä suklaaponi & kirjuri

Tervetuloa lukemaan blogiani!

Tässä on nyt tulossa teille ensimmäinen postaus, jossa kerron tarkemmin kuka blogin kirjuri oikeastaan on ja mikä kumma on tuo suklaaponi.

Minä, Sirkku, olen siis 15-vuotias tyttö Oulaisista. Olen ratsastanut noin 8 vuotta ja tällähetkellä ratsunani toimii ylläpitoponini Armi. Armi (jota myös suklaaponiksi kutsutaan ;) on 10-vuotias Virosta Suomeen tuotu poni. Armissa on omistajan kertoman mukaan 13:ta eri rotua, siitä huolimatta suklaaponi muistuttaa kuitenkin enemmän hevosta kuin sekasikiötä :D

Armi & minä toukokuussa

Mutta palataanpa nyt kirjuriin itseensä. Aloitin ratsastuksen ja heppojen hoidon isosiskoni innoittamana vuonna 2003. Aluksi ratsastaminen oli erittäin epäsäännöllistä, mutta kävin noin vuoden verran yksityisten ratsastajien pitämillä tunneilla (siihen asti kunnes ne  loppuivat). Siskollani oli tuolloin hoitohevosia ja jossain vaiheessa myös vuokrahevonen, mutta tarkasti en muista kuinka usein tuolloin edes pääsin hevosen selkään. Joka tapauksessa olin saanut hevoskärpäsen pureman, eikä se siitä ole vielä mihinkään laantunut..

minä, sisko ja hoitoheppa vuonna 2004

Vuonna 2006 menin kaverini kanssa ratsastusleirille Iihin. Opin leirillä aika paljon, ja seuraavana talvena ratsastin Ellun tallilla satunnaisilla tunneilla. Seuraavan kesän alussa kuulin, että Oulaisiin ollaan perustamassa ratsastuskoulua. Samaisena kesänä kävin vielä toisella ratsastusleirilläni Kempeleessä.
Kun tunnit sitten alkoivat Oulaisten Ratsu-Ateljeessa, pääsin vakiotunnille kerran viikossa. Erityisesti kaksi ensimmäistä vuotta Ateljeen tunneilla kehittivät minua hurjasti. Meri Sataman ohjaamat kesäleirit vuosina -08 ja -09 olivat myös huipputehokkaita, kiitos niistä!

Jo ennen syksyä 2009 olin käynyt jonkin verran kaverini Hannan (ja aiemmin siskoni) mukana ratsastuskoulun viereisellä yksityistallilla. Tuona syksynä elämässäni tapahtui kuitenkin suuri muutos. Pieni shettiksen ja russin(isästä ei varmuutta) risteytys Lilith kaipasi ratsastajaa. Ponitamma oli vain noin 110cm korkea, mutta se ei minua haitannut, ja olin vielä tarpeeksi pienikokoinen ponin selkään. Joidenkin ratsastuskertojen jälkeen Lilihtin omistaja kysyi, olisinko kiinnostunut ottamaan pikkuneidin ylläpitoon. Aloin heti neuvotella asiasta äitini kanssa, mutta tämä ei tuntunut kovinkaan vakuuttuneelta. Lilithiä ei ennen minua ollut ratsastanut oikeastaan kukaan, joten se ei osannut juuri mitään ja oli muutenkin välillä melko villikko..
Lilith kuitenkin päätyi ylläpitoponikseni, huolimatta mm. siitä, että ratsastuksenopettajani suorastaan kielsi minua ottamasta ponia. Ihastuin Lilithiin alusta asti. Se oli minulle juuri sopiva; herkkä, reipas ja innokas. Ensimmäiset kisamme eivät menneet ihan putkeen, mutta siitä edespäin yhteinen uramme olikin oikeastaan vain nousujohteista! =)

Lilith

tunnilla he B

kisoissa Ylivieskassa

ensimmäisissä koulukisoissa sijoituimme 4.!

ensimmäinen 70cm kesällä -10

Pyran 30v. kisoissa he C

Pyran 30v. kisoissa 70cm

Lilith oli minulla ensimmäisellä sopimuksella huhtikuuhun 2010, mutta otin sen vielä seuraavaksi kesäksi hoiviini. Kilpailimme ja koimme paljon kaikkea mukavaa sekä väillä vähän jännittävääkin yhdessä! Oli mahtavaa huomata, kuinka osaamattomasta ponista kehittyi hieno pikkuratsu ja varsinkin näppärä hyppääjä! 

Kira ja Hanna sekä minä ja Lilith

Lilith oli minulle tärkeintä maailmassa, mutta niinkuin arvata saattaa, kesän loppupuolella aloin olemaan iso ponin selkään. Viimeiset kisamme, Pyran 30-vuotis juhlakilpailut elokuussa 2010 ratsastin Lilithillä, vaikka en enää ollut sen ylläpitäjä. Koulujen alkaessa ratsastin vielä satunnaisia kertoja ponilla, mutta en vain enää yksinkertaisesti ollut sopiva ponin ratsastajaksi. Lilith oli opettanut minua enemmän kuin yksikään poni ennen sitä, ja sain kokea sen kanssa uskomattomia asiota!
En tiedä vaikuttiko se, että Lilith jäi minulle liian pieneksi siihen, että minun ei ollut niin vaikeaa erota ponista. Vaikka se oli parasta, mitä minulle oli ikinä ennen tapahtunut, tiesin, että joutuisin lopettamaan sillä ratsastamisen. Niimpä kävin jo kesälomareissulla katselemassa itselleni uutta ponia.


Nyt päästäänkin tarinan siihen vaiheeseen, että suklaaponi voi pian astua estraadille ;)
Kesällä kokeilin kahta ponia, toisesta en oikeastaan innostunut yhtään, mutta toinen vaikutti kiinnostavalta. Ongelmana oli kuitenkin hinta, ponin omistaja halusi siitä ylläpitokulujen lisäksi vuokraa. Niimpä en saanut tätäkään ponia.
Pyra julkaisi 30-vuotis juhlalehdessään esittelyjä pyralaisista. Oma esittelyni löytyi sieltä minun ja Lilithin kuvan kera. Kirjoitin siinä jotain siitä, että etsin nyt uutta ponia ylläpitoon. Armin omistaja luki jutun, ja otti minuun yhteyttä! Kannattaa siis avata suunsa vaikka lehdessä, kun etsii itselleen hevosta ;)


Sanoin suklaaponin omistajalle, että tottakai olin kiinnostunut ponista. Sovimme kokeilupäivän ja ihastuin Armiin heti. Autossa muistan sanoneeni siskolleni: "Se teki kaiken mitä pyysin. Varmaan paras poni jolla olen ratsastanut." Niimpä Armi, Arska, suklaaponi tai miksi sitä haluatte kutsuakkaan, saapui vielä muutaman koeratsastuksen (maastoilua, esteitä, koulutunti) jälkeen Oulaisiin.


Alku oli Armin kanssa hieman vaikeaa. Laukatessa poni vaihtoi laukan milloin halusi ja saattoi muutenkin jekkuilla kaiken näköistä. Kouluratsastus alkoi kuitenkin pian sujua paremmin, ogelmana olivat enemmänkin esteet. Muutaman ensimmäisen kerran Armi hyppäsi minulla ollessaan ihan hyvin, kunnes..
Muistaakseni joitakin viikkoja Armin tulosta lähdimme hyppäämään maneesille. Kaverini Hanna laittoi meille pienen ristikon lävistäjälle. Suklaaponi hyppäsi esteen, säntäsi kiitopukkilaukkaan ja minä pysyin vain vaivoin selässä. Tuossa tilanteessa en vielä hätääntynyt pahemmin. Menin esteen uudelleen, mutta sama toistui. Useamman kerran ristikon ylitettyään Armi totesi, että ei minua näköjään niin vain selästä heitettäisi. Niimpä se tyytyi kohtaloonsa ja suoritti esteen ihan kiltisti.
Hanna laittoi meille toisen esteen, noin 70cm korkean pystyn lävistäjälle. Hyppäsin ensin ristikon jolta jatkoin pystylle. Pystyn jälkeen Armi painoi päänsä alas, ampaisi kiitolaukkaan ja lensin jättipukista maneesin kulmassa kuin leppäkeihäs. Makasin hetken maassa, ja nousin sitten katsomaan missä poni oli. Onneksi minulle ei sattunut pahemmin, ilmat meni pihalle mutta muuten sälyin ehjin nahoin.
Minua kuitenkin pelotti. Pelotti enemmän kuin ikinä ennen. Hyppääminen tuntui kauhukuvalta. Vaikka itkin, hakkasin maneesin maata ja uhkasin lähettää Armin heti takaisin omistajalleen, sai onneksi kaverini Hanna minut suostumaan takaisin selkään. Mutta estettä en enää sinä päivänä ylittänyt.


En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei Huttusen Paavon valmennusta olisi ollut heti samalla viikolla. Vaivoin uskalsin lähteä valmennukseen. Onneksi tein sen, koska muuten olisin oikeasti saattanut vaikka luovuttaa Armin kanssa kokonaan! Paavo laittoi meidät tiukille. Töihin. Ponin vedellessä hurjaa laukkaa usean esteen jumppasarjalla, sain sen kuitenkin mitenkuten hallintaan enkä tippunut valmennuksessa.


Jonkin aikaa välttelin hyppäämistä. Paavo onneksi jatkoi valmennuksiaan, ja hyppäsimme niissä. Jossakin vaiheessa ennen joulua Armi sai enää harvoin pukkikohtauksia, ja valmennukset sujuivat kohtuudella. Olin oppinut tuntemaan ponin paremmin ja pikkuhiljaa osasin myös enemmän ratsastaa sillä. Kun nyt ajattelee noita aikoja, miten suklaaponini noin vain heitti minut selästään (vaikka onnistuikin vain kerran), se tuntuu kaukaiselta ja todella oudolta.


Valmennukset ja kaverini pitämät tunnit auttoivat minua hurjasti. Joululomalla osasin jo useimmiten nauttia Armilla ratsastamisesta. Talvella kehityimme aina vain lisää, ja erityisesti koulussa sain pojan näyttämään jo mitä se oikeasti osasi (ja kyllä vain, Armi on nimestään huolimatta ruuna! Virossa Armi on varmaan miehen nimi?). 

Armi ja minä jouluaattona

Armi ja minä maaliskuussa

Hyppääminen alkoi sujua :)

En oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ja mikä siihen vaikutti, että hyppääminen alkoi yhtäkkiä sujua hyvin. Tuskin siihen mitään yhtä asiaa voi löytääkkään, varmasti se oli monen oman virheeni korjaamisen summa, mutta joka tapauksessa keväällä Armi alkoi hypätä aina vain paremmin. Tarkkaan en muista milloin erillaiset kiihdyttelyt esteillä ym loppuivat, mutta jossakin vaiheessa niitä ei ollut enää ollenkaan. (tässä vaiheessa voisin lisätä että valmennuksien lisäksi kävin edelleen Ateljeen vakiotunnilla)


Maaliskuussa minun ja Armin piti osallistua ensimmäisiin kisoihin. Silloin kohtalo puuttui peliin, ja parhaan kaverini Hannan poni Kira kuoli yllättäen, kilpailuaamuna. Halusin olla Hannan kanssa enkä olisi voinut itsekkään kilpailla sellaisessa olotilassa. Elämä kuitenkin jatkui, ja huhtikuussa Hanna osti uuden hevosen. Olin todella onnellinen siitä, koska vaikka Hanna olikin välillä mukana tallilla, se ei ollut sama asia kuin yhdessä treenaaminen.

huhtikuussa pikkuesteitä

Kesäkuun 2.päivä rohkenin sitten vihdoin ensimmäisiin kisoihin Armilla. Poni koppiin ja nokka kohti Kalajokea. Armi oli kisapaikalla kuin hienompikin oppimestari, 65cm saimme ruusukkeen (kaikki puhtaat radat palkittiin) ja myös 85cm puhtaasti! Itse en vain ollut "ajatellut voittaa", joten hissuttelin samassa tempossa uusinnankin :D niimpä jäimme sijoituksetta, mutta olin silti supertyytyväinen suklaaponiin.

kalajoki 65cm

85cm

85cm

Kesällä on ollut vähäisissä määrin valmennuksia (lopetin myös tunnit vähän aikaa sitten, kun alkoi tuntua etten enää saa niistä samanlaista hyötyä), mutta siitä huolimatta olemme nyt Armin kanssa edenneet tosi hienosti! Hyppään sillä nykyään melkein mitä vain, Hanna innostuu välillä nostelemaan esteitä ja 100cm ylittyykin hienosti :)


Toiset kisamme olivat Piippolan raviradalla. Pohja oli kentällä surkea, upotti ihan hirveästi. Joka tapauksessa pääsimme 70cm puhtaasti, omat aivoni olivat kuitenkin ilmeisesti nukkumassa tai sulaneet kuumana päivänä: unohdin radan. Kylläkin vain sen verran, että tein ylimääräisen voltin radalle, mutta silti harmittaa. Ikinä ennen en ole unohtanut rataa. 90cm meni paremmin, keskityin siinä pitkästä päivästä huolimatta enemmän. Saldoksi tuli kaksi 8vp, mutta muuten jäi radasta ihan tyytyväinen mieli. Kisoista ei harmikseni ole kuvia, mutta 90cm Hanna onnistui saamaan videolle (vaikka ei osannutkaan käyttää zoomia :D). Laitan sen ehkä myöhemmin tänne.


Seuraava tavoite minulla on Armin kanssa Haapajärven kisat, lähdetään pyydystämään ponimaljaa ;) taino, tärkeintä ei tietenkään ole voitto, vaan tyytyväinen mieli!



Vaikka tämä kirjoitus onkin jo venynyt epäinhimillsiin mittasuhteisiin, haluan sanoa vielä jotain blogin nimestä. Suklaaponi ei suinkaan ole Armin "virallinen lempinimi". Nimitys putkahti päähäni (tai sitten sen keksi Hanna?) yksi päivä, kun haimme hevosia tarhasti. Siinä sitten taivasteltiin, kuinka Armi on taas tehnyt värimuunnoksen, nyt se muistuttaa pikkuhiljaa tummaa suklaata väriltään. Tästä siis kehkeytyi blogin nimi Suklaaponeja. (laitoin nimen monikkoon, en oikeastaan tiedä miksi :D luultavasti koska elämässäni on monta muutakin ihanaa heppakaveria, ja Armi tuskin on luonani ikuisesti :)


Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti, hyviä päivänjatkoja kaikille ja pysykäähän linjoilla ;) lukijoita ja kommentteja kehiin, niitä tarvitaan kipeästi!