18. when it is true

Tämä postaus on ainakin jossain määrin hieman erilainen.. Oma fiilis on melko surkea ja hieman hämmentynyt. Tänään nimittäin tuli todeksi se, että Armi lähtee kotiin 1.10. Sen ei sinänsä pitäisi olla mikään yllätys, näinhän lukee sopimuksessakin. Mutta olin jo alkanut haaveilla, että Armin omistajalle sopisi ylläpidon jatkaminen. Varsinkin, koska äiti ja talliporukka tuntuivat olevan kaikki sitä mieltä, että totta kai Armi voisi vielä jäädä minulle. Tietysti ymmärrän (tai ainakin yritän ymmärtää) Armin omistajaa, varmasti haluaisin omallakin kohdalla ylläpidossa olleen hevosen pian takaisin. Mutta vaikka tiesin, että on melko suuri epätodennäköisyys suklaaponini pidempiaikaisesta jäämisesta, puhelun jälkeinen olo oli kuin joku olisi läiminyt pitkin kasvoja.

Armi on niin superhieno, kiltti ja kaikin puolin kultainen luonteeltaan! Kuka haluaisi menettää niin ihanan ystävän? Ei kai kukaan. Harmi vain minulla ja monilla muilla joilla ei ole mahdollisuutta saada omaa hevosta, elämä on usein tällaista. Juuri kun kaikki on kohdallaan ja olisi valmis kisaamaan vaikka jokaisessa kilpailussa, joutuu luopumaan. Erityisesti luopumaan tärkeästä ystävästä, viis niistä kilpailuista!

© Tarja Kiviranta

Nyt minulla on vielä kolme viikkoa yhteistä aikaa Armin kanssa. Toivottavasti ehditään tehdä vielä vaikka mitä kivaa. Ainakin huomista odotan innolla, vaikka samalla vähän jännityksellä.. Mutta enpäs vielä kerro mitä on luvssa ;)
Enää olo ei ole niin kamalan surullinen kuin puhelun jälkeen. Luultavasti pillitän vielä useampaan otteeseen, mutta nyt on parempi keskittyä tähän hetkeen ja nauttia yhdessäolosta kun se on mahdollista! Armin omistaja lupasi, että saan käydä ratsastamassa Armilla kotitilalla ja mahdollisesti kilpaillakkin, ainakin jos seuramme järjestää mestaruuskisat. En vain oikein tiedä olenko innostunut ratsastamaan enää sitten Armilla, kun se ei ole omassa hoidossani. Se voisi vain vaikeuttaa luopumista. Tai en tiedä. 


Joka tapauksessa tulevaisuuteni hevosten kanssa on nyt hieman huteralla pohjalla. Tällä hetkellä uusi hevonen tuntuu kaukaa haetulta ajatukselta, vaikka jokin pieni sisälläni odottaa jo uuteen kauraturpaan tutustumista ja uusia haasteita.
No, antaa elämän nyt viedä ja katsoa mitä tulevan pitää.